Näin vähän aikaa sitten pätkän dokumenttia, jossa netissä seurustelevat parit tapasiat toisensa ensimmäistä kertaa. Hmm.
Ei siinä mitään. Seuranhaku netistä ei lopultakaan poikkea seuran hakemisesta lehdessä – paitsi että tilaa on enemmän, niin että sen ”luot. pk-seuraa -03alue” voi ilmaista useammalla sanalla ja voi rajata tarkemmin, millaista päiväkahviseuraa on hakemassa.
Mukavaa, tietysti. Ja nättiä ja urheilullista. Niin, ja hauskaa ja/tai persoonallista.
Mikä on tietysti todella kätevää, sillä moiset ehdot rajaavat pois ainakin kahdeksan ihmistä, joista neljä on ainoastaan mukavia, yksi on nätti muttei urheilullinen, yksi urheilee ja on sievä muttei mukava kun taas loput pimittävät tietoja sanomalla että ”no mä nyt oon vaan tällanen”, jolloin jäljelle jää ainoastaan 123 048 nättiä, mukavaa ja urheilullista nettideittiä.
Okei. Itsestään on vaikea kertoa järkevästi. Hyväksytään.
Mutta miksi kaikki tapahtuu tositarkoituksella?
Ei kukaan kasvokkain niin puhu.
(”Moi, mitäs jäbä.” ”Mitäs tässä, tositarkoituksella seuraa etsin. Entä sä?” ”Joo, tositarkotuksella.”)
Mistä ihmiset juttelevat jos he ovat tositarkoituksella liikkeessä? Tuskin ainakaan säästä. Tai onko ihastuminen mahdollista tai edes tarpeen, jos tutustuminen lähtee liikkeelle siitä, että molemmat etsivät itseisarvoisesti suhdetta oman yksinäisyytensä täydennykseksi sen sijaan, että olisivat aidosti kiinnostuneet jostakusta.
Kaikki ei voi aina mennä niin kuin elokuvissa, mutta henkilökohtaisesti ennemmin palaisin itämaiden ja keskiaikaisen Euroopan päiväjärjestykseen ja antaisin vanhempieni järjestää avioliittoni. Lopputulos olisi ihan yhtä epätyydyttävä ja siitä voisi vieläpä kätevästi syyttää äitiään ilman että tarvitsisi etsiä vikoja omista parinvalintataidoistaan.
Onnistuneelle seuranetsinnälle netistä sen sijaan sanon tsemppistä. Tositarkoituksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti