Yrittäjänä lapsi vai isä?

8-vuotiaan Mari Aaltosen jäätelökioski on näkynyt uutisissa ainakin paitsi Iltalehdessä, myös Hesarissa, Aamulehdessä, Kauppalehdessä, Turun Sanomissa ja paikallislehdissä.

Lyhyesti kerrottuna Kaarinassa asuva perheenisä Jouni Aaltonen oli rakentanut tyttärelleen leikkimökiksi kioskin. Ensimmäisissä uutisoinnissa kioskia pyörittäneen Marin lisäksi myös kolme vanhempaa sisarusta. Sittemmin kioskia ollaan uutisoitu Marin kioskina – onhan söpö 8-vuotias varsin vetävä uutisoinnin aihe. Herttaisuutta alleviivaa vieläpä kioskin väärinpäin kirjoitettu K ja haastattelut mallia ”Minä olen Mari ja tämä on minun kioski”. Kioskista on myös uutisoitu "pikkuruisena leikkikioskina", vaikka sen kioskitoiminta on aika oikeaa.

Kioski möi jäätelöä (leikkijäätelöä?), ja vaikka sen tarkka liikevaihto ei ole tiedossa, on Marin isä todennut haastatteluissa sen olleen kesäkuussa noin kymmenen euron (leikkieuron?) päiväluokkaa, ja että 135 euron suuruinen lupamaksu söisi melkein kaikki kesätienestit (leikkikesätienestit?).

Hmm. Joo, onhan se selvää että 8-vuotias tarvitsee tuloja...

Koska kioski täyttää yritystoiminnan tunnusmerkit, sen toiminta on sinänsä laitonta. Kioskin sulkemispäätös herätti mediafarssin, jossa Marin puolesta puhunut isä on herätellyt kioskista virallista yritystoimintaa sponsoreineen päivineen.

Eräässä haastattelussa Aaltonen kuitenkin totesi, että ratkaisu hieman epäilytti, sillä siinähän voisi mennä työkkärit. Jännä kaveri tämä Jouni Aaltonen.

Kioskikeskustelu on pyörinyt sen ympärillä, miten vaikeaa yrittäminen Suomessa onkaan kun edes 8-vuotias ei saa myydä jäätelöä. Sitä varten piti tavata oikein ministerikin.

En kommentoi tarkemmin yrittämistä, sen vaikeuksia tai sitä, miten juuri tämän kioskin puolesta pitäisi näköjään kampanjoida.

Sen sijaan ihmettelen, että jos 8-vuotias kuitenkin saa harrastaa laitonta liiketoimintaa isänsä johdolla poikkeustapauksissa, miksei yrittämistä voisi tehdä kaikille helpommaksi sallimalla liiketoiminnan siirtäminen lasten nimiin. Lasten hankkiminen tekisi lisätienestit helpoiksi, ja onhan se paljon kivempaa kuin itämaiden hikipajoilla kun työ käy leikin varjolla. Ja saahan sillä kivan ja nousujohteisen julkisuusuran.

Jos lapsi toimii liikemaailmassa samoin tunnusmerkein kuin aikuiset, en ymmärrä miksi häntä pitäisi koskea eri säännöt. Olkoonkin että kyseessä on söpö lapsi. Myös vanhempien koululaisten kesätienestit kulkevat virallista kautta, eikä sitä pidetä sortamisena. Okei, vaikka Marin tienestit tai työt eivät ole suurin suuria, on kai lain periaatteen mukaista olla kaikille samanlainen. Niinpä sen suuremmat poikkeukset mahdollistavat ties minkälaisten porsaanreikien käytön.

Ja vaikka on kiva kun lapsilla on kivaa, on rajansa siinäkin, millainen show mistäkin leikistä kannattaa pitää. Koska lasten oikeudet ovat valtaosalle tärkeitä (niin myös minulle, tietenkin, mutta näkökantani on silti eri), on kai vaikea kyseenalaistaa koko juttua ja kysyä, miksei Mari voi leikkiä leikisti niin kuin muutkin lapset. Marin mediafarssi on joka tapauksessa ehtinyt saavuttaa varsin nolot mitat.

Pornoa tai ei, lähetystyötä se silti on

Vapaa-ajattelijoiden tempaus jossa uskonnollista kirjallisuutta vaihdettiin pornoon on herättänyt keskustelua. Noin niin kuin periaatteessa siinä ollaan joko sitä mieltä, että tempaus oli mauton ja halveerasi sekä uskovaisia että uskonnottomia tai että tempaus oli ravisteleva ja seksuaalimyönteinen kannanotto. Siis puolesta ja vastaan.

Anu Silfverbergin kolumnissa uskonnoton tuntee häpeää kiihkoateismin edessä. Samalla ne, jotka ovat niitä puolesta olevia vastaan, ovat Jarkko Tonin tapaan ottaneet keskiöön juuri pornon. Molemmissa kannanotoissa on pointtinsa.

Mutta entä jos koko jutussa ei ole kyse pornosta?

Itse ilmoittaudun kastiin, jossa ateisti kritisoi ateisteja. Ongelma ei ole se, mihin uskonnollista kirjallisuutta vaihdetaan. Ongelma on, että järjestäytynyt ihmisryhmä näkee asiakseen vaihtaa yksiä ideologisia tekstejä toisiin – sillä ideologisena tekstinähän porno tässä halutaan nähdä.

En silti ota kantaa siihen, onko porno a) hyvää b) pahaa vai c) no onhan se noin niin kuin tavallaan hyvää mutta kumminkin sillai vähän niin kuin pahaa tai tässä nyt osaa sanoa mutta niin kuin kumminkin tai onko vapaamielisen pakko asettua tässä pornorintamalle.

Sen sijaan minua kiinnostaa kysymys siitä, miksi vapaa-ajattelijat haluavat (tässä tapauksessa astetta provosoivammin) tehdä samanlaista lähetystyötä kuin kritisoimansa uskonnolliset ryhmät. Esimerkiksi eroakirkosta.fi palvelu herättää kysymyksen, onko se jotenkin vapaa-ajattelijoilta pois jos toiset kuuluvat kirkkoon? Kyllä kiitos palvelulle, joka antaa helpon mahdollisuuden irtautua kirkosta, mutta nyt kun meillä on ev.lutin itsensä tuottama eroakirkosta.info, jää ensinnä mainittu mielestäni tarpeettomaksi.

Vaarallista on, miten järkevän ajattelun puitteissa on luultavaa, että ihminen joka ei usko evoluutioon on idiootti (no hei kamoon, vaikka on uskovainen, sitä voisi silti hyväksyä faktat ja elää tässä maailmassa) tai että äärikonservatiivinen talebansissi on suvaitsematon, kun taas ei ole selviö, että vapaa-ajattelija on pikkusieluinen tingintekijä.
Eikä pitäisikään olla.
Ja silti tuntuu, että vapaa-ajattelijat ovat meillä niitä ahdasmielisimpiä.

Sanomani ei ole sen ihmeellisempi kuin se jo moneen kertaan todettu juttu padasta joka soimaa kattilaa.

Urheilullinen tositarkoituksella

Näin vähän aikaa sitten pätkän dokumenttia, jossa netissä seurustelevat parit tapasiat toisensa ensimmäistä kertaa. Hmm.

Ei siinä mitään. Seuranhaku netistä ei lopultakaan poikkea seuran hakemisesta lehdessä – paitsi että tilaa on enemmän, niin että sen ”luot. pk-seuraa -03alue” voi ilmaista useammalla sanalla ja voi rajata tarkemmin, millaista päiväkahviseuraa on hakemassa.

Mukavaa, tietysti. Ja nättiä ja urheilullista. Niin, ja hauskaa ja/tai persoonallista.

Mikä on tietysti todella kätevää, sillä moiset ehdot rajaavat pois ainakin kahdeksan ihmistä, joista neljä on ainoastaan mukavia, yksi on nätti muttei urheilullinen, yksi urheilee ja on sievä muttei mukava kun taas loput pimittävät tietoja sanomalla että ”no mä nyt oon vaan tällanen”, jolloin jäljelle jää ainoastaan 123 048 nättiä, mukavaa ja urheilullista nettideittiä.

Okei. Itsestään on vaikea kertoa järkevästi. Hyväksytään.

Mutta miksi kaikki tapahtuu tositarkoituksella?

Ei kukaan kasvokkain niin puhu.

(”Moi, mitäs jäbä.” ”Mitäs tässä, tositarkoituksella seuraa etsin. Entä sä?” ”Joo, tositarkotuksella.”)

Mistä ihmiset juttelevat jos he ovat tositarkoituksella liikkeessä? Tuskin ainakaan säästä. Tai onko ihastuminen mahdollista tai edes tarpeen, jos tutustuminen lähtee liikkeelle siitä, että molemmat etsivät itseisarvoisesti suhdetta oman yksinäisyytensä täydennykseksi sen sijaan, että olisivat aidosti kiinnostuneet jostakusta.

Kaikki ei voi aina mennä niin kuin elokuvissa, mutta henkilökohtaisesti ennemmin palaisin itämaiden ja keskiaikaisen Euroopan päiväjärjestykseen ja antaisin vanhempieni järjestää avioliittoni. Lopputulos olisi ihan yhtä epätyydyttävä ja siitä voisi vieläpä kätevästi syyttää äitiään ilman että tarvitsisi etsiä vikoja omista parinvalintataidoistaan.

Onnistuneelle seuranetsinnälle netistä sen sijaan sanon tsemppistä. Tositarkoituksella.